Venäjä on rakentanut pitkin 2000-lukua hyvin määrätietoisesti suhteita lännen äärioikeistoon. Yhteistyö hyödyttää niin presidentti Vladimir Putinia kuin Euroopan äärioikeistoa. ”Venäjä on huono aiheuttamaan Euroopalle uusia ongelmia, mutta hyvä syventämään vanhoja”, sanoo äärioikeiston ja Venäjän välejä tutkinut Anton Šehovtsov.
Anna-Liina Kauhanen
Kaikki siinä, miten Ranskan kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen poseerasi viime maaliskuussa ennen Ranskan presidentinvaaleja Venäjän presidentin Vladimir Putinin vieressä Moskovassa, oli laskelmoitua.
Tapaamisesta hyötyivät molemmat.
Le Penin Moskovan-vierailu on vain yksi esimerkki siitä, millaiset suhteet Putinin Venäjä on solminut Euroopan äärioikeistoon. Suhteita on varta vasten rakennettu, mikä on ollut kannattavaa molemmille osapuolille.
Venäjän suhde Euroopan äärioikeistoon on tiivis, sanoo Institut für die Wissenschaften vom Menschen (IWM) -instituutissa Wienissä työskentelevä ukrainalainen tutkija Anton Šehovtsov Berliinissä.
Šehovtsov on lännen äärioikeiston ja Venäjän suhteiden asiantuntija. Hän käy viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Russia and the Western Far Right (Venäjä ja läntinen äärioikeisto) hyvin yksityiskohtaisesti läpi sitä, miten ja miksi suhteet ovat syntyneet ja mitä kukin osapuolista katsoo yhteydenpidosta hyötyvänsä.
Yhteistyö on jo niin pitkällä, että siihen on tullut vakiintuneita rakenteita. Näistä yksi esimerkki ovat eurooppalaisten oikeistopopulistien tekemät yhteistyösopimukset Putinia tukevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen kanssa. Sopimus on Itävallan vapauspuolue FPÖ:llä ja Italian maahanmuutto- ja EU-vastaisella Pohjoisella liitolla.
FPÖ:n johtaja Heinz-Christian Strache on entinen uusnatsi ja nykyinen Itävallan varaliittokansleri. Pohjoisen liiton johtaja Matteo Salvini on tuttu vieras Moskovassa. Venäläisten lisäksi hän on nyt liittoutunut paluuta Italian politiikkaan tekevän Silvio Berlusconin kanssa, hänkin Putinin tuttuja.
Mutta mikä äärioikeistoa oikein vetää kohti Venäjää, ja toisin päin?
Äärioikeiston kanssa kaveeraus on Venäjälle b-suunnitelma, Šehovtsov sanoo.
Ykköstavoite olisi hyvät suhteet lännen valtapoliitikkoihin ja asetelma, jossa Venäjä saa haluamansa ilman likaisia temppuja. Mutta sitten Georgian sodan ja Krimin miehityksen Euroopan johtajien suhde Venäjään on ollut hyvin varauksellinen.
”Siksi Venäjän täytyy tavoitella haluamaansa toimimalla yhdessä niiden voimien kanssa, jotka horjuttavat EU:n yhtenäisyyttä.”
Šehovtsov sanoo, ettei äärioikeiston nousu Euroopassa johdu Venäjästä. Nousu heijastaa EU:n ongelmia. ”Venäjä käyttää äärioikeistoa hyödykseen.”
Yhteistyö ääriliikkeiden kanssa on vain yksi osa sitä, mitä Venäjä tekee saadakseen haluamansa, Šehovtsov muistuttaa. Taktiikka on sinänsä taitava.
”Venäjä on huono aiheuttamaan Euroopalle uusia ongelmia, mutta hyvä syventämään vanhoja.”
Venäjä alkoi rakentaa uusia epävirallisia suhteita lännen äärioikeistoon vuosina 2004–2005. Pohjaa oli toki entuudestaan, Šehovtsov sanoo.
Venäjä aktivoitui, koska sillä oli ongelma. Kremlin alusmaikseen laskemissa maissa oli vallankumousliikehdintää. Moskovassa pelättiin Ukrainan, Georgian ja muiden värivallankumousten tuovan ihmiset kaduille myös Venäjällä.
Lisäksi sen omat kansalaiset eivät luottaneet vaaleihin. Siksi Venäjä tarvitsi sisäpoliittiseen käyttöön tavalla tai toiselle hankittuja itselleen myötämielisiä eurooppalaisia ääniä, Šehovtsov sanoo.
Venäjä alkoi rakentaa valevaalitarkkailukoneistoa. Erilaiset Venäjä-mieliset toimijat perustivat Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin instituutteja ja järjestöjä. Ne valjastettiin tuottamaan myös vaalitarkkailijoita.
”Kohdeyleisö on kotona Venäjällä. Venäjä tarvitsee itselleen lojaaleja eurooppalaisia ääniä, sillä se tietää, että vaaleja arvostellaan rankasti.”
Vaikka Etyjin tarkkailijat roimisivat vaaleja, on tarjolla myös kehuja. ”Venäjällä esimerkiksi sellainen järjestö kuin The European Council on Democracy and Human Rights kuulostaa aivan fantastiselta – ja sama uppoaa Euroopassakin”, Šehovtsov sanoo.
Verkot valevaalitarkkailuoperaatioihin ovat vesillä myös Suomessa. Yle kertoi toissa viikolla, että ECDHR on lähestynyt myös suomalaiskansanedustajia vaalitarkkailupyynnöllä. Kutsun saaneisiin kuului Ylen mukaan Mikko Kärnä (kesk).
”Kutsu oli laadittu erittäin hyvin ja poikkeuksellisen harhauttavasti. Sain vaikutelman, että mukana on jokin EU-taho”, Kärnä sanoo HS:lle.
Kärnä halusi kuitenkin lisätietoja kutsun lähettäjästä. ”Ulkoministeriön kautta selvisi, että kyseessä on puolalainen järjestö, jolla on erittäin hämäriä tarkoitusperiä ja yhteyksiä.”
Kärnä arvelee saaneensa kutsun siksi, että hän on saanut näkyvyyttä ulkomaisessa mediassa. Kärnä on tukenut muun muassa Katalonian itsenäistymispyrkimyksiä.
Yleisesti ottaen Suomen ja myös Baltian äärioikeisto suhtautuu historiallisista syistä sen verran vastentahtoisesti Venäjään, ettei yhteistyötä ole samaan tapaan kuin monissa muissa maissa, Šehovtsov sanoo.
Valevaalitarkkailun aloittaminen oli vasta Venäjän ja lännen äärioikeiston yhteistyön ensimmäinen vaihe.
Toisessa vaiheessa, vuosina 2008–2009, Kreml lähti hakemaan tukea omalle vallassa pysymiselleen median kautta. Kreml ei pitänyt siitä, miten läntinen media hallitsi eurooppalaisten mielikuvaa esimerkiksi Georgian sodasta.
”Olemassa oleva venäläismedia ei riittänyt pönkittämään Kremlin valtaa ja ulkopolitiikan tavoitteita”, Šehovtsov sanoo.
Esimerkiksi Russia Today -propagandakanava uudistettiin RT:ksi. Muutakin kuin nimi muuttui. ”Pehmeän vallan sijaan mediasta tuli mustan vallan käyttöä ja Venäjä alkoi mediaoperaatioillaan todella huojuttaa läntisten hallitusten asemaa.”
Jos vaalitarkkailun yleisö oli Venäjällä, nyt puhuteltiin eurooppalaisia ja amerikkalaisia.
Suhteiden kolmas vaihe osuus vuosiin 2011–2012. ”Silloin Venäjä alkoi uudella tavalla tukea läntisiä äärioikeistolaisia liikkeitä pystyäkseen vaikuttamaan siihen, mitä lännessä tapahtuu.”
Äärioikeisto hyötyy Venäjä-suhteistaan kolmella tavalla: se saa rahaa, poliittista hyväksyntää ja tukea ideologialleen sekä medianäkyvyyttä.
Rahavirtojen jäljille on vaikea päästä, Šehovtsov sanoo. ”Oleellisempaa onkin poliittinen tuki äärioikeiston ideologialle.”
Rahavirroista Le Penin Venäjältä saama laina on selkein esimerkki, mutta kiinnostava oli myös kutsu Moskovaan.
”Kreml olisi halunnut Ranskan presidentiksi François Fillonin. Vasta, kun Emmanuel Macronista tuli Fillonia suositumpia, alkoi tuki Le Penille.”
Venäjän tuki äärioikeiston ideologialle on Šehovtsovin mukaan rahaa oleellisempaa. Liittoutumalla ja verkostoitumalla venäläistoimijoiden kanssa läntinen äärioikeisto saa viestittyä kotiyleisölleen, ettei äärioikeisto ole ajatuksineen marginaalia, vaan itse asiassa vaihtoehtoista valtavirtaa.
”Venäjä on todiste siitä, että liberaalille demokratialle on olemassa todellinen vaihtoehto. Äärioikeisto myös uskoo taistelevansa Venäjän kanssa liberalismia, globalisaatiota ja monikulttuurisuutta vastaan.”
Äärioikeisto janoaa sitä, että Putinin kaltainen autoritaarinen johtaja ottaa sen vakavasti.
”On tärkeää ymmärtää, sitten toisen maailmansodan jälkeen äärioikeistolla on ollut jatkuvasti uskottavuusongelma. Pysyäkseen elossa äärioikeiston on täytynyt sopeutua liberaalin demokratian konsensukseen.”
Valtaan on päässyt vain radikaalisuutta laimentamalla. ”Se on äärioikeistolle suuri psykologinen ongelma.”
Viime aikoina Venäjä on tarjonnut Euroopan äärioikeistolle uuden iskusanan, jolla rakentaa uskottavuutta. ”Tämä uusi elementti on, ironista kyllä, puhe rauhasta”, Šehovtsov sanoo.
”Äärioikeisto voi puolustautua vaikka rasismi-kritiikiltä vetoamalla tavoitteeseen rauhasta.”
Rauha-narratiiville äärioikeisto rakentaa nyt omia instituutioita. Šehovtsov antaa esimerkiksi Brysselissä toimivan ja äärioikeistoa kokoavan Alliance for Peace and Freedomin.
Entä mikä olikaan Venäjän tavoite?
”Venäjä haluaa uuden Jaltan sopimuksen, jossa maailma jaetaan etupiireihin. Venäjä tarvitsee ympärilleen näennäisdemokraattisia suojamaita pitääkseen korruptoituneen yksinvallan koossa”, Šehovtsov sanoo.
Venäjä yrittää toimillaan pakottaa Euroopan siihen, että se ryhtyy sopimaan Venäjän kanssa asioista juuri niin kuin Venäjä tahtoo.
”Muutoin Venäjä jatkaa huonoa käytöstään.”
First published in Helsingin Sanomat.